Kun elämä ei sovi beigeen

Näen Alassiossa päivittäin omalla tavallaan radikaaleja vanhuksia. Se, mikä kiinnitti huomioni oli heidän tyylikäs ja usein omintakeinen pukeutumisensa. Rouvia pinkissä, punaisessa, rohkeissa väreissä, mutta jotenkin levollisesti ja itsestään selvinä, ei huomiota hakevina. Myös iäkkäillä herroilla on usein hyvin istuva takki, tyylikäs kaulaliina, suora ryhti, hattu päässä. Usein seuralaisena kulkevan koirankin vaatetus on jatkumoa isäntäväen tyylikkyydelle.

Pukeudun omaan tarinaani

Italian Rivieran rantakaupungissa vanhat ihmiset ovat osa katukuvaa – kävelemässä, kahvilla, penkillä istumassa. Elämä ei katkea eläkeiässä, vaan jatkuu näkyvänä. Vanhuutta ei täällä ole piilotettu laitoksiin eikä rajattu yksityiseksi. Tyyli ei ole viesti muille, se on jatkumo omalle tarinalle. Siksi tämä ei tunnu muotijutulta ja samalla tämä taitaa olla myös kulttuurinen ilmiö.

Koska edustan samaa sukupolvea vanhojen rouvien kanssa, minun on helppo lähteä olettamuksesta, että tässä näkyy vahva sukupolvellinen ulottuvuus. Nämä naiset kuuluvat kapinalliseen ikäluokkaani, joka aikoinaan keksi nuorisomuodin, teki pukeutumisesta identiteetin ja vapauden välineen. Nuoruuden kapina ei täällä ole kadonnut, se on muuttanut muotoaan. Ainakaan nyt ei ole mitään syytä lopettaa. Nämä väreillä ja epäsovinnaisilla valinnoillaan leikittelevät vanhat rouvat edustavat tyyliä, joka ei pyydä lupaa eikä selitä itseään. Maailma ympärillä on keskeneräinen, ruma ja kova, he ovat pehmeitä ja näkyviä, säilyttävät oman mittakaavansa kaaoksen keskellä.

Epävarmuuden estetiikkaa

Alassio on kuin suojaisa satama, kadut ovat samat kuin silloin, kun kulttuuriväki kohtasi täällä 1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alussa. Meri hengittää rauhallisesti ja elämä tapahtuu yhä samoissa konditoriakahviloissa, ostoskatu Budellolla tai rantakatu Lungomarella. Mutta onko tämä todellisuuspakoa epävarmuuden ajassa? Minusta tuntuu, etteivät nämä naiset sulje silmiään maailman pahenemiselta. He kieltäytyvät antamasta sen sanella omaa elämäänsä. He edustavat

sukupolvea, joka ei oikeastaan koskaan lakannut olemasta nuori. Se, mikä ennen näkyi vastakulttuurina, ei nyt näy huutavana protestina, vaan hiljaisena suvereniteettina: minä tiedän, kuka

olen ja minulla on oikeus siihen.

Aikamme on täynnä geopoliittista, ekologista, teknologista epävarmuutta. Tulevaisuus ei ole enää lupaus, vaan kysymysmerkki. Tällaisina aikoina ihmiset yleensäkin etsivät merkitystä, rytmiä ja kauneutta pienessä mittakaavassa. Toiset kovettuvat. Toiset vetäytyvät. Ja jotkut pehmentävät elämää tietoisesti. Nämä Alassion vanhat naiset eivät romantisoi menneisyyttä. He eivät enää rakenna identiteettiä. He kantavat sitä. He elävät sitä näkyvästi, ilman häpeää. Tätä en ole näin näkyvästi nähnyt missään muualla. Tämä on riemastuttavaa ja haluaisin koko ajan tallentaa näkemääni kuviksi. Ikä ei täällä ole este - se on tyyli. Enemmän kuin muodista, kyse on oikeudesta olla näkyvä, värikäs ja elää omilla säännöillään myös silloin, kun aika ei lupaa uutta alkua. Alassiossa olen nähnyt, miltä sellainen voi näyttää. Elämä ei täällä sovi beigeen. Eikä sen totta vie tarvitsekaan!