Kevät on minulle haasteellinen vuodenaika. Tuntuu, kuin se jakelisi katteettomia lupauksia peruuttaakseen ne seuraavana päivänä. Ensin aurinko muistuttaa kesän ihanuudesta ja saa kevätkukat nousemaan mullasta. Muuttolinnut palaavat riemuissaan ja talven yli selvinnyt ihmispolo on valmis syöksymään piknikille kukkivien puiden alle. Kun uusi aamu tarjoileekin myrskytuulia ja räntäsadetta, tekee mieli vetää verhot ikkunoiden eteen ja jatkaa talviunia.
Vaihtoehtona on lähteä mielikuvitusmatkoille jonnekin, minne räntäsade, loskakelit ja katupöly eivät koskaan löydä.
Yksi ainoa kuva voi käynnistää hetkellisen pakoretken harmaasta arjesta. En tiedä, mistä ja milloin olin löytänyt vanhan talon vuoren rinteellä ja nimennyt kuvan taloksi myytävänä. Kun kuva tupsahti eteeni, olin hetkessä Pohjois-Italian rinteillä vaeltamassa kapeaa polkua pienestä kylästä toiseen. Juuri sellainen tarina minulta jäi vuosi sitten keväällä kesken. Mimosat ja mantelipuut kukkivat. Aurinko lämmitti ja ilma oli täynnä tuoksuja. Vanhojen polkujen mutkat paljastivat aina jotain yllättävää. Joskus vanhan linnan rauniot, joskus seuraavan kylän naapuririnteessä. Juuri sellaisista retkistä seikkailija minussa saa uutta energiaa. Kun maailma yllättikin pelottavalla tavalla, löytöretket vuorilla jäivät muistoksi monien joukkoon. Elämänpiiri kapeni, muuttui ennustettavammaksi ja kenties turvallisemmaksi. Kuitenkin seikkailija jatkaa haaveiluaan kukkivista vuorista, kimmeltävistä vesistä ja taloista vuorten rinteillä.
Haaveilu räntäsateisena päivänä on sallittua. Jonain toisena päivänä aurinko taas lämmittää ja linnut laulavat sydämensä kyllyydestä. Elämän pettymykset syntyvät odotuksista, jotka eivät toteudu. Jossain on koko ajan kätkettynä uusia mahdollisuuksia. Arki on täynnä kiitollisuuden aiheita, joihin voi tottua niin, ettei niitä enää huomaa. Aikamatka vuodenaikojen lävitse on jo seikkailu itsessään. Eri ympäristöissä se on erilainen. Kuva talosta vuoren rinteellä maalaa romanttisen mielikuvan, joka on aika etäällä räntäsateesta ja kuraisista kaduista. Se ei kerro mitään siitä, millaista elämä tuossa talossa todellisuudessa olisi. Hyvin kuviteltuna voin napata kuvasta muiston kevään lämmöstä, suloisista tuoksuista ja linnunlaulusta. Voin uneksia seuraavasta retkestä tuntemattomille poluille sitten, kun se taas on mahdollista. Sitä ennen voi ihmetellä, miten luonto flirttailee meilläkin. Mitähän se seuraavaksi keksii? Mitkä ovat niitä polkuja, puistoja ja rantoja, jotka lähistöllä kutsuvat?
Comments