Juuri joulun alla ystävieni joulukirjeet ja Facebook kommentit havahduttivat minut miettimään omaa suhdettani unelmiin. Kommenteissa nousivat kiitollisuus ja tulevaisuuden suunnitelmat esille. Paitsi ikävuodet, kaikkia tuntui yhdistävän kiitollisuus siitä, mitä juuri nyt on. Ihan tavallinen arki ilman odotuksia jostain myöhemmin toteutuvasta suuresta unelmasta.
Hämmennyin hetkeksi. Ajatus siitä, että kadotan kyvyn unelmoida, tuntui tylyltä. Eikö minullakaan ole enää unelmia, kysyin itseltäni. Vilpittömästi asiaa pohdittuani totesin kyllä kuuluvani samaan heimoon ystävieni kanssa. Minulla on unelmia, mutta niiden perspektiivi on muuttunut. Ne eivät enää ole paljon ponnistelua ja ihmeitä vaativan etäisyyden päässä, vaan lähempänä ja ihan saavutettavan tuntuisia. Haaveilen istuvani Ikuisen kesän penkillä tutun pyhiinvaelluspolun rinteillä tai viimeisteleväni kirjaani lumoavassa puutarhassa Liguriassa. Matka on jo varattu ja valmistelut pitkällä, joten unelma tuntuu ihan saavutettavalta. Välimereltä kotoisin oleva vanha koirakin saattaa viettää vielä yhden talven tuttujen tuoksujen äärellä. Sen riemu on ilmeinen joka kerta, kun se sinne pääsee.
Tutkimusprofessori (emerita) Marja Holmilan ikänaisten keskuudessa tehdyssä tutkimuksessa todetaan:
“Parhaimmillaan ikääntyvät kokevat suurta iloa ja ihmetystä eletystä elämästä. Se on ikään kuin mysteeri, josta voi olla kiitollinen. Tämä ei sulje pois sitä, että on tietoinen epäkohdista tai kokee jopa syyllisyyttä, kun tiedostaa, että kaikilla ei ole yhtä hyvin. Kun tietää, että ei voi enää kovin paljoa muuttaa omaa elämäänsä, ja on valtaosin työnsä tehnyt, voi hyväksyä ja rentoutua elämän edessä. Positiivisuuteen ja tyyneyteen liittyy myös anteeksiantamisen kyky ja suvaitsevaisuus toisenlaisuutta kohtaan.”
Muuttuuko suhteemme unelmiin siis iän myötä? Kun tavallinen arki ei aina ole itsestään selvää, sen arvo kirkastuu. Elämän ihmeet ja unelmat ovat tulleet lähemmäs. Oikeastaan ne ovat olleet lähellä koko ajan, mutta emme kenties tunnistaneet niitä aiemmin. Se, mikä on oikeasti tärkeää ja tarpeellista, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, alkaa selvitä. Illuusiot vähenevät. Parhaassa tapauksessa osaamme olla siitä kiitollisia.
Ystäväni, jonka puoliso on vakavasti sairas, kirjoittaa joulukirjeessään:
“Elämme päivän kerrallaan niin kauan kuin meille yhteisiä päiviä annetaan. Ja joka ilta kirjaamme kiitollisuuskirjaan päivän yhteiset kiitollisuuden aiheet. Tiedämme, että rakkaus on tärkein voima täällä maan päällä ja ainoa voima täältä lähdön jälkeen.”
Lapsenlapsi kysyi minulta, mitä toivon joulupukilta. Yllättäen en keksinyt mitään. Nyt näiden aatosten äärellä ottaisin mielelläni vastaan sellaiset silmälasit, joilla näkisin kirkkaasti ne arjen ihmeet, jotka ovat jo. Jossain toisessa ajassa tai tilanteessa kaikkea tätä voisi pitää suurena unelmana.
Joulun iloa ja ihmeitä elämääsi!
Anja
Anja Kulovesi on tieto- ja lastenkirjailija, jolta ilmestyy tammi-helmikuussa Mysteerikoulu. Inspiraatiokirja ikääntyville.
Luovuusleiri Liguriassa nimiseen kirjaan syntyy uusia tarinoita kevään 2023 aikana.