Kun luonto kutsuu muistamaan

Löysin vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni oivalluksen: Avalon is a path of service…

Avalon-symboliikka on kiehtonut minua niin kauan kuin muistan. Avalon yhdistetään kelttiläiseen mytologiaan, jumalattaren polkuun ja pyhään feminiiniseen viisauteen – mutta eikö paluu yhteyteen luonnon, sisäisen viisauden ja oman tehtävän kanssa ole mitä tervetulleinta ihmisenä kasvamista tässäkin ajassa?

Avalon ei ole pelkkä myyttinen saari tai tarina, se on myös symboli sisäiselle temppelille, johon voi virittäytyä kunnioittamalla omaa ja luonnon rytmiä sekä kuulemalla intuitiota, hiljaista sisäistä ääntään. Kun seuraa vuodenkiertoa, kasvien syklejä, valon ja varjon vaihtelua, alkaa ehkä muistaa, että olemme osa tätä kaikkea. Ei irrallisia toimijoita, vaan kudottu samaan rytmiin. Jokin sisällämme tietää, kaipaammeko hitaampaa rytmiä tai uutta suuntaa elämälle.

Polku vaatii rohkeutta kohdata omat varjonsa, haavansa ja egonsa – rehellisesti ja kokonaisena. Avalon on muistutus siitä, että elämässä voi olla jokin syvempi virta, joka kuljettaa, jos sitä uskaltaa seurata. Intuitio – jonka äänen usein vaiennamme järkeilemällä – kuiskaa: tähän suuntaan, kokeile tätä, kuuntele hetki.

Palvelu ei tarkoita uhrautumista, vaan elämistä tavalla, joka tuo merkitystä ja toivoa. Ehkä juuri nyt tarvitsemme uudelleen yhteyttä siihen, mikä on ollut olemassa koko ajan. Maahan jalkojemme alla. Omaan rytmiimme, jonka kiireetön ohjaus kantaa paremmin kuin yksikään ajanhallintamenetelmä.

Yhteisö on keskeinen osa Avalonin perinnettä. Papittaret toimivat ryhmissä, jakoivat viisautta, tukivat toisiaan – ei kilpailun vaan rakkauden hengessä. Heille Avalon oli tapa elää: valinta kulkea kantaen sisällään valoa ja varjoa, ja toimien toisten hyväksi. Elämä rakentui vuodenkierron ja luonnon elementtien ympärille – ei lineaarisesti vaan syklisesti.

Jokaisella meistä on oma Avalon – ei kartalla, vaan mielessä, sisäisenä tietona ja itsellemme ominaisen rytmin kuulemisessa.