Elämän mysteerikoulussa löydän itseni uudelleen ja uudelleen Italian vanhojen kylien kujilta. Pari vuosikymmentä aiemmin olin jäänyt kreikkalaisen kylän lumovoiman omaksi ja luullut, että suloinen suhde jatkuisi ikuisesti. Jossain vaiheessa matka kuitenkin jatkui. Seuraavaksi löysin itseni vuosi toisensa jälkeen paratiisista kaukana valtameren keskellä. Senkin tarinan juoni hiipui lopulta. Selitin itselleni, että se johtui etäisyydestä ja matkan vaikeudesta, mutta ehkä tehtäväni saarella tuli vain valmiiksi. Ja nyt Italia on napannut minut uskomattomine muinaismuistoineen, pyhiinvaelluspolkuineen ja elämän draamasta ammentavine tunnelmineen.
Ensimmäinen viikko uudessa kylässä, jonka nimi on Diano Castello, on haparointia välitilassa ja pienillä löytöretkillä. Aistit ovat valppaina, koska ympäristö ja sen tavat ovat vielä tuntemattomia. Samalla tuntemattomasta käsikirjoituksesta alkaa paljastua uusia voimapaikkoja, jotka kutsuvat puoleensa. Juuri se yksi penkki vanhan puun alla Johannes Kastajan yhdenneltätoista vuosisadalta peräisin olevan kirkon vieressä. Tai suojaisa paikka Kilpikonnalaiturilla Diano Marinan rannassa.
Ehkä uudessa matkassa parasta on se, ettei voi tietää, millainen tarina tästä syntyy tai mikä on oma roolini siinä. Parhaissa seikkailuissa on aina ollut yllätyksiä, joita ei olisi osannut tilata. Niihin on liittynyt kohtaamisia ja heittäytymistä, ihmeteltävää ja vahvoja tunteita. Kulissien takaa on löytynyt jotain arvokasta ja oivalluksia synnyttävää. Tarinan juoni ei noudata omaa loistavaa käsikirjoitustani eivätkä askeleeni valmiiksi viritettyjä polkuja. Käyttöohjeessa ohjeistetaan haukkaamaan pala kerrallaan ja pysymään valppaana. Juonessa on kätkettyjä rooleja, jotka kutsuvat improvisoimaan. Tässä dolce tempo näytelmässä voi myös antautua lempeiden hetkien vietäväksi.