Seikkailu nimeltä muutos

Sodanjälkeisessä lännessä me 1940-luvulla syntyneet olemme joutuneet opettelemaan todellisuuden monta kertaa uudelleen. Synnyimme sodan varjoon, kasvoimme kurinalaiseen maailmaan, koimme nuorisokulttuurin syntymän, idealismin, hippiliikkeen ja globaalin tietoisuuden nousun. Elimme läpi kylmän sodan ja siirryimme paikallisesta identiteetistä kansainväliseen todellisuuteen. Koimme yhden ihmiskunnan historian nopeimman, laaja-alaisimman ja arkielämää syvimmin muuttaneen murroksen. Siihen liittyivät ehkäisy ja naisten aseman ja perhemallien muutos. Nyt vanhenemme ilmastokriisin ja geopoliittisen epävarmuuden ajassa.

Aikojen välissä

En koskaan ole hävennyt kertoa ikääni. Tunnen kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää juuri tässä kummallisessa ajassa. Olen saanut kurkistaa sekä kovin erilaiseen menneeseen että nopeasti vastaan kiitävään tulevaisuuteen. Kun maailma alkoi aueta, syntyi myös usko siihen, että elämä voisi olla vapaampaa, luovempaa ja inhimillisempää kuin ennen. Että asioita voi kyseenalaistaa, ravistella ja rakentaa uudelleen. Tarina ei koskaan pysähdy. Maailma muuttuu jatkuvasti — joskus hitaasti, joskus hengästyttävän nopeasti — mutta jokainen sukupolvi kirjoittaa siihen oman lukunsa.

Olen elänyt ehkä historian liikkuvinta aikaa lentomatkailun, autoistumisen ja television ansiosta. Olen matkustanut ja tehnyt työtä eri maissa ja mantereilla. Viime vuosina Italia on muistuttanut minua siitä, että kaiken liikkeen alla on myös jotakin pysyvää. Siellä historia ei ole museossa. Se hengittää arjessa. Samat kujat, samat kellotornit, samat oliivipuut, samat kiviset portaat ovat nähneet lukemattomia sukupolvia ennen meitä. Se voi tuntua lähes fyysisenä lohdutuksena ihmiselle, joka on elänyt maailman nopeimman muutoksen keskellä. Kyse ei kuitenkaan ole pysähtymisestä menneeseen vaan kokemuksen jatkuvuudesta. Mennyt kulkee yhä nykyhetken rinnalla. Paikoissa elää menneiden sukupolvien työ, ilot, rukoukset ja kaipuu. Siinä on jotain haikeaa, mutta samalla lohdullista. Emme ole sivustakatsojia, vaan yksi lenkki pitkässä ketjussa. Mennyt on jättänyt meihin jälkensä ja me jätämme omamme seuraaville.

Tulevaisuuden villi idea

Eikö ole aika luontevaa, että minun sukupolveni voi nähdä tulevaisuuden villinä ideoiden viidakkona? Sääntöjä kyseenalaistettiin ja uusia elämäntapoja kokeiltiin jo monta kertaa aiemminkin. Uskalsimme kuvitella enemmän eikä kyky unelmoida katoa iän mukana. Ehkä kokemukset siitä, etteivät kaikki unelmat toteudu, ovat lisänneet luottamustamme entisestään. Joissain elää edelleen kapinahenki ja toisissa seikkailunhalu. Jonkinlainen optimismi, realismi ja kypsyys rinnakkain. Se, millaisen uuden vanhuuden tarinan tulemme kirjoittamaan, jää nähtäväksi. Erilaisia juonia punotaan koko ajan. Kannattaa olla valppaana.

***

Anja Kuloveden kirja Liguria. Kolmas kutsu ilmestyy elokuussa.

Tekeillä on myös Kolmannen kierroksen naiset, joka kyseenalaistaa vallitsevan kuvan vanhoista naisista.