Keksin uuden leikin itselleni tänään. Sen nimi on Välähdyksiä. Idea syntyi, kun kävelin alas Ligurian rinnettä, näin auringossa välkehtivän meren ja pienen ohikiitävän hetken koin, kuinka ihmeellistä on olla täällä juuri nyt. Kävellä uusin polvin alas jyrkkää rinnettä ja nauttia valosta ja upeista maisemista keskellä tammikuuta. Tuohon ihmetyksen tunteeseen liittyi muistikuva viime tammikuusta, jolloin pitkästä aikaa vietimme koko talven kotona Jätkäsaaressa, mutta samalla kaipasin Välimeren valoa ja pitkiä maastolenkkejämme poluilla, jotka eivät jäädy koskaan. Polveani ei vielä oltu operoitu, koska sellaiseen operaatioon pääsy kesti tavallista kauemmin. Ulkona oli liukasta ja elinpiiri rajoittui useastakin syystä. Periaatteessa kaikki oli tietenkin hyvin, mutta tammikuu, tuo ikuisesti haasteellisin pimeä kuukauteni, tuntui kestävän loputtomiin.
Mutta takaisin tuohon Välähdyksiä -leikkiin. Jäin miettimään, kuinka harvoin muistan todella joka solullani olla läsnä ja tajuta, miten hyvin asiat juuri nyt ovat. Tarvitsen jonkin muistutuksen, sen sijaan, että odottelisin, koska asiat muuttuvat huonommiksi ja jään haikailemaan menneitä hyviä aikoja. Niinhän me usein teemme. Haluan kokea edes välähdyksinä ne onnenkantamoiset, jotka kunnioittavat elämääni juuri nyt läsnäolollaan. Pysähtyä oman kotini kynnyksellä ja ihastella, asunko minä todella täällä. Katsoa kaikkea sitä kaunista, mitä olen kerännyt ympärilleni, miettimättä, mitä minulta vielä puuttuu tai mikä juuri nyt on vähän vinksin vonksin. Entä, miten suhteeseemme vaikuttaisi, jos yhdessä mieheni kanssa pysähtyisimme ja katselisimme hetken toisiamme ikään kuin ensi kertaa ja hämmästelisimme, että juuri tuo ihminen jakaa tätä seikkailua kanssani tässä ja nyt. Vanhan koiramme kanssa koen kyllä aika ajoin Välähdyksiä siitä, että kas, Ronihan se siinä vielä on.
Elämässä on runsaasti samankaltaisia kiitollisuuden ja ihmettelyn aiheita. Kahden uuden polviniveleni kanssa kyllä muistan vieläkin olla kiitollinen ja ihmetellä, miten kivutta nyt pääsen liikkumaan. Voin jälleen vaeltaa miehen ja koiran kanssa uusia Ligurian polkuja tai kiipeillä vuoristokylien jyrkillä kaduilla ja portailla. Tuoksuvat mimosat ja kinstiat sulostuttavat vaelluksiamme tähän aikaan vuodesta. Appelsiinit ja sitruunat ovat kypsyneet ja voimme aamuisin puristaa tuoreen mehun hetki sitten puutarhasta poimituista puista. Tiedän, että joskus tulevaisuudessa tulen haikeana muistelemaan näitä aikoja. Aika ammentaa niistä täysillä ja tiedostaen niiden ihmeellisyys, on nyt.
Kun kauan sitten olin kirjoittanut ensimmäiset kirjani, pelkäsin, etten koskaan enää keksi mitään uutta. Tapasin silloin eräillä messuilla miehen, joka pysähtyi tutkimaan kirjojani ja mielikuvitusmatkakasettejani. Hän tuntui myös näkevän pelkoni, sillä hän katsoi minua pitkään ja totesi: "Tämä on vasta vaahtoa oluen pinnalla. Lähde on sisälläsi, sieltä kyllä riittää ammennettavaa." Aina joskus muistan nämä rohkaisevat sanat. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin olen vähemmän huolissani siitä, että ideat loppuvat. Paljon enemmän minua huolestuttaa, että aika loppuu kesken. Ehkä ihan vähän olen oppinut nauttimaan myös itse kirjoittamisen prosessista ilman huolta siitä, koska täsmälleen kirja valmistuu tai kuka sen myöhemmin lukee. Kirjoittaminen on minulle myös terapiaa. Se auttaa näkemään selkeämmin ja ymmärtämään enemmän. Se on henkilökohtainen, melkeinpä meditatiivinen kokemus enemmän kuin työ tai voiman näyttö, vaikka se joinain pitkäksi venyvinä flow-hetkinä hyviä istumalihaksia vaatiikin. Juuri tänään, tammikuussa 2022, nautin siitä, että minulla on mahdollisuus ammentaa Rivieran valosta elämäniloa ja energiaa ja jakaa vihjeitä ja "sisäpiiritietoa" monenlaisiin seikkailuihin elämysmatkakirjassani. Hyviä tammikuun välähdyksiä, ystävät!
***
Anja Kulovesi kirjoittaa Italiassa kirjaa Luovuusleiri Liguriassa. Hän ohjaa huhtikuun alussa pienelle ryhmälle Luovuusleirin Ligurian kauniilla rinteillä. Leirin ohjelma rakentuu paikallisista elämysaineksista dolce vita tyyliin ja osallistujien mukanaan tuomista tarinan palasista.