Elämän näkymättömät koordinaatit

Elämäntarinat painottavat aikaa ja kohtelevat paikkaa helposti vain tapahtumien näyttämönä, mutta minä en olisi minä ilman maailmankarttani merkityksellisiä pisteitä, elämäntarinani näyttämöitä. Ne paljastavat paljon enemmän kuin se, kuinka monta vuotta olen elänyt. Kyse ei ole matkakartasta. Olen ollut monessa paikassa maailmalla, mutta ne kaikki eivät nouse kokemusmaantieteeni keskiöön.

Miten maailma avautuu ihmiselle?

Ihmiselle syntyy tunnepitoinen suhde paikkaan kokemuksen kautta. Se voi syntyä kodista ja kuulumisesta, mutta yhtä hyvin maisemasta, muistoista tai jostain vaikeammin määriteltävistä kokemuksista. Tarinat, joita kerromme paikoista, kertovat samalla meistä itsestämme. Paikan merkitys ei välttämättä paljastu silloin, kun olemme siellä. Sen merkitys voi aueta vasta ajan myötä. Merkityksellinen paikka muodostuu maiseman, ihmisten, kulttuurin, tarinoiden ja oman elämäntilanteen yhteisvaikutuksesta. Jokin aiemmin tärkeä ei vuosikymmenten jälkeen enää tunnukaan sellaiselta.

Pitkä elämä avaa mahdollisuuden nähdä pisteet kartalla uudella tavalla. Kukin karttani tärkeistä paikoista pani jotain uutta liikkeelle. Niiden merkitystä voi hämmästellä kysymällä, millainen elämä olisi ollut mahdollinen tai mahdoton, ellen olisi ollut juuri siellä. Ja miksi sadasta eletystä paikasta vain muutama alkaa vuosikymmenten jälkeen hohtaa kartalla?

New Hampshire ja vuosi vauraassa Uudessa Englannissa avasi maailman nuorelle ihmiselle. Milinan kylä Pelionin niemimaalla näytti, että maailma voi avautua myös toiseen suuntaan. Elämä oli yksinkertaisempaa ja yhteisöllisempää. Ei hotelleja, ei suuria kauppoja. Paikallista ruokaa, kylän tavallinen arki ja ympäröivä luonto. Elämä tuntui rikkaalta ja arvot loksahtivat kohdalleen. Kätketty filosofi sisälläni heräsi. Luonto, delfiinit ja oma intuitio avasivat kysymyksiä ihmisen paikasta osana jotain suurempaa. Milina oli kuin lempeä luontoäidin syli, josta palatessa oli täyttynyt rohkeudella hypätä tuntemattomaan ja tehdä oman elämän suuria ratkaisuja.

Joskus paikka lohduttaa

Lontoo on ollut minulle lohdutuksen paikka. Suurkaupungin ihmeellinen kodikkuuden tunne. Kävelyt tuntemattomana ja kuitenkin turvallisuuden ympäröimänä. Ruusupuisto, kirjakaupat, musikaalit. Egyptiläinen selvänäkijä, josta tuli ystäväni vuosikausiksi. Kaikki muistoni Lontoosta ovat lämpimiä.

Elämän näkymätön kartta on myös verkosto. Paikat voivat keskustella keskenään. Uudessa-Seelannissa tapahtui jotain kiinnostavaa. Kaikki ei ollutkaan enää uutta. Alkuperäiskansan viisaus ja itsestään avautuvat ovet tuntuivat jatkavan jotain Kauailla alkanutta. Maisemassa oli Irlannista tutut vihreät niityt, lampaat ja sitten aivan oma maailmansa, kaurimetsät. Uusi paikka voi vahvistaa jotain aiemmin koettua tai saada vuosikymmeniä vanhan kokemuksen näyttäytymään uudessa valossa. Ihmisetkin kuuluvat kokemukselliseen maantieteeseeni yhtä oleellisesti kuin maisema.

Voiko paikka opettaa vanhenemaan?

Uudet paikat eivät katkaise elämäkertaa. Ne jatkavat sen kirjoittamista. Joistain jää jäljelle kysymyksiä. Hainan saarelta Kiinasta ehkä tämä: Miten eletään pitkä elämä harmoniassa? Pitkä elämä antaa havaintoetäisyyttä. Nykyinen minä katsoo niitä paikkoja, joissa aikaisemmat minäni ovat eläneet ja näkee yhteyksiä, joita ei silloin voinut nähdä.

Ja sitten on Liguria. Katson sitä liian läheltä. En vielä tiedä, mitä kaikkea Liguria lopulta merkitsee. Kaikki koordinaatit eivät kerro vain menneisyydestä, jonka jo ymmärrämme. Jotkin ovat vasta muodostumassa. Ehkä Liguriakin liittyy vanhenemisen taitoon, miten eletään näkyvästi, uteliaasti, nautinnollisesti ja osana ympäröivää elämää. Musiikki, ruoka, draama, kauneus ja sosiaalisuus eivät ole vain koristeita vaan elämän käyttövoimaa.

Entä missä on koti?

Helsinki on elämäni käytännöllinen keskus, mutta se ei ole paikka jonne kaipaan. Sinne sijoittuvat tärkeät ihmiset, vuosikymmenten historia, arjen jatkuvuus. Se ei tarkoita, että jokin näkymätön kuminauha vetäisi minua sinne silloin, kun olen muualla. En oikeastaan tunnista juuriani mistään, olen ennemminkin monipaikkainen. Juureton tarkoittaa, että jotain puuttuu, mutta minun paikkaidentiteettini on monessa paikassa, en koe jääneeni jotain vaille.

Gerontologiassa puhutaan aging in place ajatuksesta: tuttu koti ja ympäristö tukevat jatkuvuutta, turvallisuutta, identiteettiä ja toimintakykyä ikääntyessä. Entä jos joidenkin ihmisten identiteetin jatkuvuutta yllä pitääkin liike? Jos maailmaan lähteminen on kuulunut minuuteen vuosikymmeniä, paikalleen jääminen ei välttämättä merkitse identiteetin säilymistä. Ehkä vanhenen paikkojen kautta. Koti ei olekaan paikka vaan kyky tuntua kuuluvansa maailmaan.

Jos jokin paikka kartallani haastaa käsityksen kodista, se on Kauai. Siellä olen läsnä itsessäni, muistan kuka olen. Se tuntui kutsuvan jo ennen kuin ymmärsin, että minun oli vastattava tuohon outoon kutsuun. Ja kun vihdoin menin, saaren salaisuudet alkoivat avautua. Oikeat ihmiset ja tiedot tuntuivat löytävän luokseni - tai minä niiden luokse. Palasin monia kertoja yhä pidemmäksi aikaa. Saaresta olisi voinut tulla kotini toisenlaisissa olosuhteissa. Mikä tekee paikasta kodin, jos siellä ei ole syntynyt eikä edes asu?

Koti voi olla elämän käytännöllinen keskus. Kuuluminen voi löytyä jostain, jossa kokee syvemmin olevansa oikeassa paikassa. Kaipaus voi osoittaa kokonaan toiseen suuntaan. Näiden ei tarvitse osua samaan koordinaattiin.

***

Liguria - kolmas kutsu kirja ilmestyy elokuussa 2026.

Helsinki 60.17° N, 24.94° E, Lontoo 51.51° N, 0.13° W, Dublin 53.35° N, 6.26° W, Aransaaret noin 53.1° N, 9.7° W, Liguria noin 44.2° N, 8.8° E, Milina, Pelion noin 39.17° N, 23.22° E, New Hampshire noin 43.2° N, 71.6° W, Kauai noin 22.1° N, 159.5° W, Hainan noin 19.2° N, 109.7° E, Uusi-Seelanti noin 41° S, 174° E