Teekutsut ruusutarhassa

Kutsuin kesän toisille teekutsuille kolme vanhaa viisasta naista, jotka kaikki ovat jo siirtyneet rajan taakse. Kaksi heistä olin tavannut eläessään ja molemmat olivat iäkkäitä jo silloin. Impulsiivisesti kutsuin myös Britannian edesmenneen kuningatar Elisabeth II:n heidän seuraansa kauniiseen ruusutarhaan. Olin varma, että tunnelma olisi lämmin ja iloinen.

Minua kiinnosti, kuinka kaikki nämä kolme naista pysyivät aktiivisina, kantoivat vastuuta ja säilyttivät oman tyylinsä ja identiteettinsä läpi elämän. Yksi heistä oli kuningatar, mutta kaikissa oli jotain arvokasta. He näkivät kriisejä, sotia, muutosta ja useita sukupolvia, mutta kukaan heistä ei muuttunut katkeraksi. He ymmärsivät, ettei elämä ole vain oma projekti ja omistautuivat palvelemaan jotain itseään suurempaa.

Aila Norlamo (1922-2000) toimi elämänsä aikana lottana, sotilaskotisisarena, vaimona, äitinä, isoäitinä, saksan- ja ruotsinkielen opettajana. Vuodesta 1986 hän veti puoleensa ison joukon ihmisiä henkisenä opettajana, jonka huumori, nöyryys ja viisaus herättivät luottamusta. Hän ei asettunut mestarin rooliin vaan kuvaili elämänsä eri vaiheita kirjassaan Elämän oppilapsi. Aila avasi ovensa nuorille, myös niille, joiden elämä oli vaikeuksissa. Hän näki heissä kaikissa jotain arvokasta ennen kuin he itse välttämättä sitä näkivät.

Muistan ensimmäisestä tapaamisestamme Ailan kanssa hänen iloisen naurunsa, valkoiset hiukset, keveän sifonkihuivin ja punaiset korkokengät. Hänellä oli lempeän hyväksyvä katse ja tuntui kuin hän

olisi nähnyt lävitseni. Muutamalla mieleeni painuneella lauseella hän valaisi elämäni suunnan niin, että monet palaset tarinassani loksahtivat paikoilleen. Ei ennustanut mitään, ei neuvonut, vaan palautti luottamuksen itseeni omalla käytöksellään. Emme tavanneet kovin usein, mutta jotenkin hän aina löysi minulle ne sanat, joita juuri silloin tarvitsin. Ja niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, sana, joka Ailasta ensimmäisenä muistuu mieleeni on ilo. Epäilen, että juuri elämänilo on se, mitä moni meistä kaipaa kaiken tehokkuuden harhan ja huolien keskellä.

Angeline Welk (1936-2021)

Paljon sen jälkeen, kun olin kohdannut iloisesti nauruun puhjenneen pienen naisen Hanalein ostoskeskuksessa Havaijilla erehdyttyäni WC:novien kanan ja kukon symboleista, aloin ymmärtää ystävystyneeni kristilliseen mystikkoon, joka jakoi minulle ensi tapaamisesta asti tietoisuusharjoituksia ja avaimia symboliikan merkityksiin. Olin maapallon toisella puolella, mutta hän ei nähnyt matkailua vain siirtymisenä paikasta toiseen. Olin elämäni kauneimmalla saarella ja tämä entinen nunna totesi sekä matkan että saaren avaavan minulle ovia eheytymiseen, uuden potentiaalin löytämiseen.

Angeline oli opettaja, joka käytti erilaisia symboleja auttaakseen ihmisiä löytämään merkityksiä elämälleen. Hän ei ajatellut, että ihmisen pitäisi tulla joksikin toiseksi. Hän auttoi minua ja myöhemmin joitain ystäviäni kirkastamaan merkitysten karttaa, jonka avulla ymmärtäisimme paremmin oman paikkamme maailmassa. Angelinelle ihminen oli jatkuvasti kasvava mahdollisuus ja kaikki olivat jo syntymässään arvokkaita. Hän näki, että ihmisen syvempi ydin ei aina pääse näkyviin johtuen peloistamme, tottumuksistamme ja vanhoista malleista. Hänelle jokainen ihminen oli kasvamassa jotain kohti.

Kauppakeskuksen kohtaaminen Havaijilla oli yksi niistä hetkistä, jotka vaikuttivat minuun paljon syvemmin kuin silloin ymmärsin. Tärkeät opettajat voivat ilmestyä yllättävän arkisissa paikoissa. Angeline oli ihminen, jonka oppilaat muistavat hänet vuosikymmenten ajan, vaikka hän itse ei ollut kiinnostunut omasta näkyvyydestään. Hän oli mystikko ja kasvattaja, joka käytti aakkosia ja käsialaa opetusvälineinä. Hän korosti käsinkirjoituksen merkitystä ja minäkin sain häneltä joitain yksinkertaisia ohjeita: Kirjoita kirjain tietoisesti. Kirjoita niin, että kirjain välittää sitä laatua, jota haluat vahvistaa itsessäsi. Näin opin tekemään i:n pisteen tai T.n viivan niin, etteivät ne olleet puolihuolimattomasti huiskaistuja pyyhkäisyjä. Harjoitukset muistuttivat enemmän meditaatiota kuin käsialan opetusta.

Angeline oli myös visionääri. Hän kirjoitti ominaisuuksista, jotka näki tärkeinä uuden ajan ihmisille. Hänelle ihmisen kehitys ei ollut vain henkilökohtainen projekti, vaan liittyi myös siihen, mitä annamme maailmalle. Ihmisellä on oma kutsumuksensa, mutta kaikki liittyy suurempaan kokonaisuuteen. Hän puhui yksilön evoluutiosta. Sekä Angelinesta että Ailasta minulle syntyi sellainen ymmärrys, että he olivat sopusoinnussa oman tehtävänsä kanssa ja samalla (tai ehkä sen vuoksi) heistä säteili ilo ja keveys. Heidän naurunsa oli herkässä ja he aidosti näkivät ja kuulivat kohtaamansa ihmiset.

Elizabeth Alexandra Mary (1926-2022), Britannian ja Kansainyhteisön kuningatar ei kuulu tähän kolmen naisen pöytään kruunun vuoksi, vaan siksi, että hän täydentää Ailan ja Angelinen sanomaa palvelusta, vastuusta ja pitkäjänteisestä sitoutumisesta. Kaikki kolme näkivät ihmisissä jotain arvokasta. Elämä ei ollut kenellekään heistä vain henkilökohtainen projekti. Aila palveli ihmisiä hoitotyön, opetuksen ja yhteisön kautta. Angeline palveli kasvattajana, mentorina ja tietoisuuden avartajana.

Elisabet palveli ihmisiä toisella mittakaavalla. Hän kantoi vastuuta yhteisöstä, instituutioista, perinteestä ja jatkuvuudesta. Hänen vahvuutensa ei ollut loistokkuus vaan sitoutuminen. Hän näytti olleen ihminen, joka kantoi valtavan määrän vastuuta menettämättä kokonaan lämpöään, huumoriaan tai kiinnostustaan ihmisiin. Corgit, hevoset ja arkinen perhe-elämä Balmoralissa tai Sandrighamissa muistuttavat hänen olleen myös tavallinen ihminen. Hän oli jatkuvasti näkyvillä mutta arvokkuus ei syntynyt kruunusta, vaan tavasta käyttäytyä vuosikymmeniä. Siksi hänen ydinkysymyksensä teekutsuilla voisi olla: miten ihminen kantaa vastuuta säilyttäen samalla oman itsensä?