Tulevaisuus ihmettelee meitä

Kuvittele, että saat kirjeen vuodelta 2080.
Rakkaat esi-isämme ja esiäitimme!
Olemme täällä tulevaisuudessa yrittäneet ymmärtää, millaista elämänne oli. Monet asiat tuntuvat meistä aivan käsittämättömiltä.
Miksi teidän piti ansaita rahaa saadaksenne ruokaa ja katon päänne päälle?
Miksi piditte kiirettä ja uupumusta hyveinä?
Miksi rakensitte asuntoja, joissa ihmiset tunsivat itsensä yksinäisiksi?
Miksi kuvittelitte, että maapallo oli ensisijaisesti ihmisiä varten?
Ja ennen kaikkea: miksi annoitte pelottavien tulevaisuusennusteiden masentaa niin, että unohditte mielikuvituksen voiman?
Kirje on tietenkin kuvitteellinen. Kysymykset ovat kuitenkin todellisia.Olemme oppineet ennustamaan tulevaisuutta yhä tarkemmin. Meillä on tilastoja, skenaarioita, uhkakuvia ja laskelmia. Tiedämme paljon siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen, mutta missä ovat kertomukset sellaisesta tulevaisuudesta, johon todella haluaisimme päästä?
Brittiläinen tulevaisuusajattelija Rob Hopkins sai minut pohtimaan, miten kummallisesti olemme unohtaneet mielikuvituksen yhteiskunnallisen muutoksen välineenä. Osaamme kyllä kehittää nykyistä järjestelmää tehokkaammaksi, mutta uskallammeko kysyä, voisiko koko järjestelmä toimia aivan toisella tavalla? Tästä ajatuksesta syntyi idea Mahdottomien asioiden illallisista.
Kuvittelin saman pöydän ääreen 16-vuotiaan ilmastoahdistuneen nuoren, 85-vuotiaan entisen keksijän, tekoälytutkijan, runoilijan ja tulevaisuususkonsa menettäneen hoivatyöntekijän. Jokainen toi mukanaan yhden mahdottomana pitämänsä asian, jonka toivoisi toteutuvan. Oli vain yksi sääntö: mitään ideaa ei saanut tyrmätä vetoamalla siihen, ettei se ole nykyisessä taloudellisessa tai poliittisessa järjestelmässä mahdollista.
Keskustelussa alkoi tapahtua kummia. Kun kukaan ei saanut sanoa ei onnistu, koska, tilalle nousi toisenlainen kysymys: Mitä pitäisi muuttua, jotta tämä olisi mahdollista? Entä jos raha olisi joskus yhtä vanhentunut keksintö kuin monet muut ihmiskunnan hylkäämät instituutiot? Jos elämä ei enää rakentuisi palkkatyön ympärille? Jos kodit olisivat sukupolvien yhteisiä elämänpiirejä ja kaupunkeja suunniteltaisiin myös lintujen, hyönteisten ja muiden lajien näkökulmasta?
Emme enää yrittäneet korjata vanhaa maailmaa. Olimme astuneet kuvittelemaan uutta. Haluaisin kutsua mukaan tällaisille illallisille oman sukupolveni, kolmannen kierroksen ihmiset yhdessä nuorten kanssa. Me olemme eläneet riittävän kauan nähdäksemme, kuinka moni mahdottomuus on muuttunut arkipäiväksi. Nuorilla puolestaan on tulevaisuudessa eniten menetettävää ja voitettavaa. Mitä jos yhdistäisimme kokemuksen ja ennakkoluulottomuuden, muistot ja villit unelmat?
Mielikuvitus ei tietenkään yksin muuta maailmaa. Ilman sitä saatamme kuitenkin päätyä vain tehostamaan järjestelmää, jonka toimintaperiaatteet pitäisi jo kyseenalaistaa. Tulevaisuuden suurin kysymys ei ole osaammeko ennustaa, mitä tapahtuu, vaan uskallammeko kuvitella jotain niin houkuttelevaa, että ryhdymme yhdessä ideoimaan ja toteuttamaan sitä?
Minkä mahdottomana pidetyn asian sinä ottaisit mukaan Mahdottomien asioiden illallisille?



Comments