Kollektiivinen kenttä on ollut levoton viime öinä. En taida olla ainoa, joka on nukkunut huonosti. Sunnuntain täysikuu on hyvä selitys monille valvojille, mutta painostava tunnelma ei normaalisti liity valoisaan kuuhun. Olen oppinut, ettei tällaisina öinä kannata jäädä sänkyyn levottomana kääntelehtimään, sen sijaan kannattaa nousta ylös, napata kynä ja paperia esille ja seurata tajunnan virtaa.
Kirjoittaminen on eräänlainen puhdistusrituaali. Kun antaa uhkakuville nimen ja muodon, ne muuttuvat enemmän hallittaviksi. Liian kiihkeänä laukkaava ajatusten virta hidastuu. Toisaalta yön synkät hetket saattavat tarjoilla uutta selkeyttä ja ideoita. On asioita, joihin voimme vaikuttaa ja toisia, joihin emme voi. Mikä on oma roolini suuremmassa tarinassa? Lisäänkö tehtävälistalleni jotain tärkeää vai lupaanko itselleni huolivapaan yön? Huolestumisen mestareille siinä on haastetta kerrakseen, mutta alitajunnan apulaisten kanssa voi kyllä neuvotella vaikkapa yhdestä huolivapaasta yöstä. Useimmiten seuraavaan päivään siirretyt murheet tuntuvat päivän valossa huomattavasti pienemmiltä.
Elämme haasteellisia aikoja, joista selviämiseen jatkuva pelko ja murehtiminen eivät ole parhaat kumppanit. Pelkojen kohtaaminen, oman mielen hallinta ja voimavaroistaan hyvin huolehtiminen auttavat huomattavasti pidemmälle. Juuri nyt tarvitsemme luonnon hyvää tekevää lohdutusta, raikkaita syystuulia ja auringon valoa. Tähtitaivaan ja kuun alla asiat löytävät mittasuhteensa. Jos löydämme tavan olla enemmän läsnä tässä hetkessä tulevien uhkakuvien sijaan, elämä on helpompaa. Pienet arjen aarteet eivät ole kadonneet minnekään. Juuri nyt pikkulintuparvet pyrähtelevät ikkunani takana. Syksyn upeita värejä on edelleen puissa jäljellä ja sininen taivas löysi tiensä pilvien takaa. Ystävän neulomat villasukat lämmittävät jalkojani ja koira nukkuu pienenä keränä päiväuniaan. Kaikki on hyvin tässä ja nyt. Sitä samaa toivon sinulle.